Olet ehkä ollut joskus tilanteessa, missä reagoit vuorovaikutuksessa nopeasti johonkin asiaan. Siinä hetkessä terävä vastaus tai kommentti tuntuu ainoalta oikealta vastaukselta. Kun aikaa kuluu tunteja, useimmiten päiviä, niin aikaisemmin ilmoille päästetty reaktiivinen lause tuntuu jälkikäteen typerältä. Harmittaa ja tekisi mieli päästä ajassa taaksepäin korjaamaan tilanne.

Miksi näin käy? Miksi siinä hetkessä täysin ainoalta ja oikealta tuntunut vastaus kaduttaa ja ehkä hävettää jälkeenpäin? Miten oma tunne asiasta voi päivien mittaan muuttua noin radikaalisti? Kyse voi olla ystävälle tai työkaverille annetusta kommentista, aika usein tämä toistuu myös parisuhteessa.

Hiljattain ystäväni ihmetteli, että miksi juuri alkaneen parisuhteen alussa torjui toisen katkaisemalla nopealla reaktiolla koko suhteen, kun toinen osapuoli oli avannut keskustelussa omia epävarmoja tunteitaan. Muutaman päivän päästä harmitti, että pisti koko homman poikki niin nopealla reaktiolla.

Meidän jokaisen käytöstä ohjaa myös tempperamentti, mutta tässä tekstissä haluan nostaa esiin ikivanhan evoluution myötä kehittyneen mekanismin, mikä vaikuttaa edelleen vuorovaikutuksessamme. Kyseessä on taistele- tai pakene -tila.

Vuosituhansien aikana ihmisen psyyke on kehittynyt ottamaan vastaan erilaisia ääniä ja tulkitsemaan niitä joko valmistautumalla toimintaan tai vetäytymään. Vaikkakin nykyään suurin osa meidän vuorovaikutustilanteista eivät vaadi meiltä enää nopeaa reagointia, niin toimimme siitä huolimatta edelleen niin.  Näin ollen hyvin arkisissakin tilanteissa edelleen hyökkäämme tai puolustaudumme ja teemme puheesta nopeita johtopäätöksiä. Nämä reaktiot saattavat sitten ajan kanssa kaduttaa.

Tietyt lähtökohdat vuorovaikutuksessa vaatisivat meiltä erityistä yhteistoimintaa ja huomiota, jotta keskusteluyhteys ei katkeaisi nopeaan reaktioon. Tällaisia lähtökohtia ovat esimerkiksi arvojen erilaisuus, erilaiset päämäärät, erimielisyys tulkinnassa, epävarmuus, erilaiset viestintätyylit ja huono tai puuttuva kommunikaatio. Jos yhteistoimintaa ei synny ja keskustelua ohjaa tuo ikivanha mekanismi, niin voidaan päätyä ikäviin tilanteisiin.

Palatakseni takaisin ystäväni pikaisesti katkaistuun ihmissuhteeseen. Se, että toinen nosti esille omat epävarmat tunteet uudessa ihmissuhteessa eivät väistämättä tarkoittaneet sitä, että tämä toinen ei olisi halunnut jatkaa suhdetta. Ystäväni koki kuitenkin omien sanojensa mukaan niin, se sattui ja hän pakeni nopean reaktion turvin. Hänen omien sanojensa mukaan hänelle tuli epävarma olo ja tarve suojautua.

Tieto siitä, että meitä edelleen ohjaa vuorovaikutuksessa tuo ikiaikainen taistele- tai pakene -tila on hyvä pitää mielessä, kun seuraavan kerran keskustelussa on valmis reagoimaan nopeasti. Siinä hetkessä pintaan nousseen ”ainoan oikean” vaihtoehtoehdon voi jättää sanomatta ja pyytää lisää miettimisaikaa ennen kuin antaa vastauksen asiaan. ”Anna mä mietin tätä asiaa” on usein viisas ratkaisu. Tuo lause kannattaa opetelle hyvin. 

Olet ehkä ollut joskus tilanteessa, missä reagoit vuorovaikutuksessa nopeasti johonkin asiaan. Siinä hetkessä terävä vastaus tai kommentti tuntuu ainoalta oikealta vastaukselta. Kun aikaa kuluu tunteja, useimmiten päiviä, niin aikaisemmin ilmoille päästetty reaktiivinen lause tuntuu jälkikäteen typerältä. Harmittaa ja tekisi mieli päästä ajassa taaksepäin korjaamaan tilanne.

Miksi näin käy? Miksi siinä hetkessä täysin ainoalta ja oikealta tuntunut vastaus kaduttaa ja ehkä hävettää jälkeenpäin? Miten oma tunne asiasta voi päivien mittaan muuttua noin radikaalisti? Kyse voi olla ystävälle tai työkaverille annetusta kommentista, aika usein tämä toistuu myös parisuhteessa.

Hiljattain ystäväni ihmetteli, että miksi juuri alkaneen parisuhteen alussa torjui toisen katkaisemalla nopealla reaktiolla koko suhteen, kun toinen osapuoli oli avannut keskustelussa omia epävarmoja tunteitaan. Muutaman päivän päästä harmitti, että pisti koko homman poikki niin nopealla reaktiolla.

Meidän jokaisen käytöstä ohjaa myös tempperamentti, mutta tässä tekstissä haluan nostaa esiin ikivanhan evoluution myötä kehittyneen mekanismin, mikä vaikuttaa edelleen vuorovaikutuksessamme. Kyseessä on taistele- tai pakene -tila.

Vuosituhansien aikana ihmisen psyyke on kehittynyt ottamaan vastaan erilaisia ääniä ja tulkitsemaan niitä joko valmistautumalla toimintaan tai vetäytymään. Vaikkakin nykyään suurin osa meidän vuorovaikutustilanteista eivät vaadi meiltä enää nopeaa reagointia, niin toimimme siitä huolimatta edelleen niin.  Näin ollen hyvin arkisissakin tilanteissa edelleen hyökkäämme tai puolustaudumme ja teemme puheesta nopeita johtopäätöksiä. Nämä reaktiot saattavat sitten ajan kanssa kaduttaa.

Tietyt lähtökohdat vuorovaikutuksessa vaatisivat meiltä erityistä yhteistoimintaa ja huomiota, jotta keskusteluyhteys ei katkeaisi nopeaan reaktioon. Tällaisia lähtökohtia ovat esimerkiksi arvojen erilaisuus, erilaiset päämäärät, erimielisyys tulkinnassa, epävarmuus, erilaiset viestintätyylit ja huono tai puuttuva kommunikaatio. Jos yhteistoimintaa ei synny ja keskustelua ohjaa tuo ikivanha mekanismi, niin voidaan päätyä ikäviin tilanteisiin.

Palatakseni takaisin ystäväni pikaisesti katkaistuun ihmissuhteeseen. Se, että toinen nosti esille omat epävarmat tunteet uudessa ihmissuhteessa eivät väistämättä tarkoittaneet sitä, että tämä toinen ei olisi halunnut jatkaa suhdetta. Ystäväni koki kuitenkin omien sanojensa mukaan niin, se sattui ja hän pakeni nopean reaktion turvin. Hänen omien sanojensa mukaan hänelle tuli epävarma olo ja tarve suojautua.

Tieto siitä, että meitä edelleen ohjaa vuorovaikutuksessa tuo ikiaikainen taistele- tai pakene -tila on hyvä pitää mielessä, kun seuraavan kerran keskustelussa on valmis reagoimaan nopeasti. Siinä hetkessä pintaan nousseen ”ainoan oikean” vaihtoehtoehdon voi jättää sanomatta ja pyytää lisää miettimisaikaa ennen kuin antaa vastauksen asiaan. ”Anna mä mietin tätä asiaa” on usein viisas ratkaisu. Tuo lause kannattaa opetelle hyvin. 

Yhteys

info@komulainen.eu

Yhteys

info@komulainen.eu